FINNISH INSTRUMENTAL CINEMATIC EPIC PROGROCK ALERT!!!
Okay, now that we've got your attention. When Andee was in Finland a few years back, Jussi from Circle took him to a tiny club to see a friend's band play, and the band totally destroyed, they were so epic, so massive, it was like seeing Godspeed! You Black Emperor play in a broom closet. Huge glowing swells of sound, totally memorable melodies, gorgeous arrangements, all swirled into majestic sweeping soaring emotional epics. Even back then, before the band even had a record out. Not soon after, they did in fact release a record, and we were immediately in love. The band was Magyar Posse, and that first record totally captured the majestic might of the band, while at the same time adding all sorts of sonic subtleties and even more dense layers of sound. A second record followed and somehow the band managed to sound even bigger and better. We had been hearing about a brand new record for a while, and were thrilled when a big box showed up a few days ago from Finland and inside was Random Avenger, the newest release from Magyar Posse. We were almost ready to be disappointed considering how much we dug those other records, or at least preparing ourselves to just be happy for more of the same, but if anything, the band have expanded their sound even further, coming up with epic soundscapes even more intense and epic and emotional than before.
This record, even more than the others, sounds like it just has to be a real soundtrack. Pop music is not meant to be so dense and rife with emotion, painting pictures with wordless music as vibrant as if there were in fact lyrics telling a story. The sound is very prog, intensely cinematic and while it is dark and dreamy it can also be strangely playful. Some moments, we're transported to some lost Bond film, others we find ourselves in some dusty Leone Western, while still others we're lost on some moonlit street running for our lives in a mysterious Italian giallo. The first track, "Whirlpool Of Terror And Tension" is a lush and dense, multilayered world of sound, with a strange sort of Bolero staccato rhythm, with strange scrabbly guitars, abstract sixties style female vocals, minor key guitar twangs, chimes and bells, keening guitars feedback, and simple propulsive drumming. The main riff is very Morricone, but is backed up by a thick wash of soaring strings and gorgeous glockenspiel, it's almost impossible not to close your eyes and see a cool sixties Mondrian style credit sequence for some Danger Diabolik style caper movie. That vibe definitely permeates the whole record, but each track definitely has it's own feel and distinct emotion. A handful of the tracks take Magyar's progressive post-rock into definite Goblin / Zombi territory with minor key strings, relentless rhythms, pulsing drums and new wave synths locked into angular krautrock grooves, while spacey sound effects swoop and swirl, strings soar and sing, and again we're just transported to whole new worlds, but worlds with totally kick ass soundtracks!
This is definitely still post-rock, and thus will appeal to fans of Tortoise and Godspeed and Cerberus Shoal and Cyann & Ben and Explosions In The Sky and the like but Magyar Posse have something totally their own going on. A unique sonic vision, an alternate musical universe, where a pair of headphones and a walkman transform you into a super spy or a wily seductress or a hired killer, and turns your boring neighborhood into 1960's Paris, or a dusty ghost town or a secret base in the Arctic. This is music as dense and as rich and as much of an escape as any book or any film could ever be, and music that can have such an incredible effect on the listener, is way too rare. And so very precious.
HIGHLY RECOMMENDED!!
I've found (and this will be no surprise at all to those of you who enjoy the genre) that post rock, in general, can be split into two distinctly different types. There's the long-winded type where the focus is primarily on evocative imagery through sound and emotional response through dynamic shifts, and there's the more concise type that's typically more light-hearted and often features diverse instruments used virtuously, but typically for a melodic effect rather than for the sake of showing off. There are plenty of bands who have taken steps to combine the two, but I still find that despite some inconsistencies they tend to fit much more easily into one than the other. Take for example HiM (clearly not to be confused any sort of goth rock nonsense), whose songs are often more epic in scope than say, The Sea and Cake, but in terms of sound, it would be nearly impossible to call them similar to something like Mogwai (and even Mogwai's newer stuff, though quite concise, could hardly be likened to Tortoise in sound). I've only ever found one band who's been able to successfully combine the two variations of post rock while maintaining a sound unmistakably their own. That band is Magyar Posse, and since I first heard them, they've become, far and away, my favorite post rock band, and I'm convinced that they're also the most criminally unknown band in the genre.
Hopefully their new album Random Avenger will change that for them, they certainly deserve it, but the attitude of the band seems such that they're content reaching whatever audience they do as long as they're making the music they love. The music is so good, however, that they don't even need that attitude to add to their credibility.
I've certainly talked them up quite a bit thus far, and by now you may be wondering what's so damn good about them (that is, unless you've heard them, in which case I hope you already know why I'm so smitten). On their first two albums they established themselves as a unique new brand of an established genre, and showed some of the most promising and powerful songwriting in my memory. Even better, they managed to create moments with emotional impact, at least for me, greater than anything that Godspeed, Mogwai, A Silver Mt. Zion, or any spin-offs and similar artists have achieved, but within much more concise song structures. Magyar Posse manages this by completely eliminating what is undoubtedly the most restrictive aspect of the aforementioned bands; that they take themselves so seriously. Music can (and should sometimes) be a very serious thing, but when a band limits itself to never being lighthearted, it removes an important aspect of the emotional spectrum that can be displayed just as powerfully if done correctly. Magyar Posse's biggest strength is that they seem very aware of that.
Random Avenger capitalizes on everything good about the first two records, but adds new dimensions taking it to an entirely greater level. While there was use of interesting instruments on the first two, this newest offering sees analogue synths used in nearly every song, and they meld perfectly with the other instruments used, never becoming tiresome or overdone. The first thing that came to mind upon hearing the opening song was that this is what it would sound like if Brian Eno made upbeat post rock, and I mean that in a very good way.
The set-up of the album also strays from those of the first two. Where the first two didn't necessarily have songs that stood out stylistically, Random Avenger features five lengthy songs, from six to over twelve minutes long, that are much more upbeat (though not without their share of dynamic shifts), and two short, very gentle "breathers" placed in between. The lengthier songs are, of course, much more intricate, and offer many more discoveries upon repeated listens, but then again, the shorter two delight in their relative simplicity and are definitely equally gorgeous in their own right.
It's very nearly impossible for me to narrow down favorite songs, as I become fully smitten with whichever I happen to be playing, but I suppose there are three that stand out with me a bit more than the rest. The album's second song, "Sudden Death," begins not unlike Zombi, an uncharacteristic sound for Magyar Posse that they make their own. The synths are spacey and rather trance-inducing and the rhythms atypical, but then the violins kick in and it slowly deconstructs into its somber and lush middle section, oddly reminiscent of Camel, though invigorated and fresh. Over the next five minutes, though, it slowly builds back up to match or even exceed the power shown at the beginning of the song, and finishes with one of the most powerful moments on the album. The token epic, "European Lover/Random Avenger," spends its first half with variations on a melodic theme often featuring a prevalent church organ effect and some impressive yet restrained interplay between spaced-out synths and violins. Once it reaches a peak, though, it abruptly drops to a quiet ambiance that then takes a different but complementary melody and slowly crescendos to what is not only my favorite part of the album but quite likely one of my favorite moments in music that I've ever heard. After the nine-minute mark, the guitars become heavier and grow more and more frenzied, achieving an effect (on CD, mind you) that I've found that barely any bands can even achieve in a live setting. The album's closer is another absolute gem, entitled "Popzag." The day I got the CD I was playing it in the car with a friend who's similarly enthusiastic about this type of music as I am, and when we made it about halfway through this song, there was a moment where we exchanged a look as if to say "Well, this has me hooked!"
And damned if it hasn't kept me hooked ever since. I can't urge anyone remotely interested in unique instrumental music strongly enough to seek out this album. There hasn't been a day in the month or so since I got it when I haven't played at least a few songs from it, and I think by now I can safely say that it's practically impossible that this won't be my pick for album of the year.
Ian Dreilinger
RELEASE OF THE MONTH : MAGYAR POSSE – RANDOM AVENGER
When this Finnish band was easily knocked out of DecoyMusic's first post-rock tournament by Explosions in the Sky, it became clear to me that very few people were aware of this band's magnificent sound. It was that day when I promised myself that the world would one day know the music of Magyar Posse. A few short months later and this cinematic instrumental rock band has released it's third album, Random Avenger with the help of the good people at Verdura Records.
While we may pigeonhole most of the instrumental genre into specific camps following the train of thought of a certain band or two (Mogwai,Mono--quiet/loud; Sigur Ros--Ambient, angelic; Explosions in the Sky--guitar rock; GY!BE,Rachel's--classical), the Scandinavians continually show that they do not fit into this rigid structure. Be it Sweden's blistering underground post rock, featuring the stellar TenderVersion lineup, in addition to Sickoakes, ef, and Jeniferever, Norway's unorthodox sytlings of Samuel Jackson Five, Denmark's uncompromising creativity featured in Under Byen, or Finland's own Magyar Posse, it is clear to many that this region of the world is a current boiling pot of instrumental bliss. Random Avenger is proof that this movement is here to stay, as it offers one of the most daring instrumental adventures in years, dispelling any notion that there isn't any room for new sounds in the genre.
May was a particularly good month for instrumental fans. With it came not only the release of Random Avenger, but also ef's Give Me Beauty...or Give Me Death, We vs. Death's We Too Are Concerned, We Are Too Concerned, and Russian Circles' Enter. Each album takes a much different approach to the instrumental genre, and together they made the month quite enjoyable. All four of these album certainly deserve a good amount of praise, but there can only be one Release of the Month, and inevitably it was Random Avenger that occupied my ears for the majority of the month. In fact, by year's end, I predict this little gem dominates over most of the competition with one of the most addicting albums of the year.
Random Avenger does everything that a band's third album should. Not only does it come full circle to develop the band's vision one level further, but it also takes it in a new and daring territory, effectively pushing the band to its limits and beyond. The only problem is that Magyar Posse loves to be pushed to the extreme; this is where it does its best work. Cinematic mastery mixes with lush compositions with an extremely generous offering of instrumentation. Executed like a band that has watched the global scene and then responded in cue with perfect accuracy and precision, Rand Avenger absorbs the whole array of instrumental techniques employed in the past half decade and blends it together while still maintaining a "traditional" sound. Bands of this caliber are often tempted to move into the energetic realm of neo post-rock, but Magyar Posse lets its patience and resolve be its guide through this monumental work. The electronic component is there (keyboard/synth), but it is not the glitch-crazy electronic offspring nor the suffocating form of the abstract purveyors of ambiance. Magyar Posse writes much more classically minded, with an extreme experimental bent. However, it often relies of guitar-driver segments and electronic devices to supplement to music just enough to distort the sonic landscape into a unique creation.
"Whirlpool of Tension and Terror" barrels out of the album, introducing the band through layers of synth, electronics, and distortions. A rustic guitar enters the portrait and graciously paints a deep, moody landscape. Desolate, unforgiving, isolated, lonely -- these are the adjectives that conjured up by the band's sonic presentation. This effect is only heightened by the addition of a violin, whom waltzes with the guitar all too forgetful of the repetitive synth and electronic vibe that keeps the track afloat. A short vocal segue later and the song resumes its dejected foreplay, halting only when the listener begins to accept the mystifying effect of Magyar Posse.
Possibly, this is the key to understanding the album. Above all else, Magyar Posse favors a sense and feeling of magic. Random Avenger twinkles and it shimmers like a brightly burning star. It plays out like an old man with a music box nostalgically recalling the memories of his youth. The cinematic parallel in the album is tremendous, vibrantly washing the sonic landscape in a clear summer night sky. The stars slowly sway, moving in sync with this majestic music. And is it ever majestic -- throughout most of the album you can feel yourself transported to a Victorian palace at the height of an extravagant royal ball. Magyar Posse is front and center, of course, and the night is theirs.
"Sudden Death" immediately comes off as the most catchy song on the album, with an uplifting, cathartic finale featuring a traditional violin leading the climax with a newer feeling deflation compliments of the band's guitar work and electronic support. The eight minutes leading up to that point are a mountainous battle of control between the instruments. The song begins much like an 80s new wave band with an electronic rhythm and synth distortion. This fabricated, contrived sound is very unlike the normal post-rock dogma, but the band lets the unfamiliar sounds saturate the landscape before it switches to something more comfortable. Two minutes into the song an aching violin crashes into the composition and forcefully extracts the organic tones of the song through a fury of synthetic ambient resistance. Eventually this classical composition wins over--receding into a fragile piano segue with soft guitar and drum backup. The violin returns, this time caressing the listener with a smooth, soothing sound. Ever so slowly, the song builds tension through the guitars repeated pressing force. It undulates, and you can tell the climax is coming. Only it doesn't. Magyar Posse pushes through the storm, seeing the clear blue skies as the piano rejoices in the serenity of the moment. This doesn't last long, however, as the guitars cut off all auxiliary sounds and flare to life with a rumbling drum and bass line, building a rich tension which can only be fully released by the violin's screeching wail. Is this an epic song? Yes. Is it cathartic? Yes. Is this completely original and and new to our ears? Yes. "Sudden Death" doesn't really fit the bill of a quiet/loud song, and over the course of the album it becomes clear that this is not the band's intent. Yet, this does not exclude the band from the epic sounds of the genre, which they gleefully utilize in creative ways.
Although "Sudden Death" receives an immediate approval from post rock fans, after repeated listens, other tracks begin to show their appeal as well. "Black Procession" introduces the cerebral "European Lover/Random Avenger," a playful foray into uncharted territory. Again we see a violin-dependent composition with synth and guitar support change into a guitar-dependent composition with a large backup of ambiance. You shouldn't confused this guitar rock as the likes of Mogwai or EitS, but rather the more linear and angelic style of Sigur Ros. The first five minutes spike into a swift eruption of sound, then quickly navigates into a lethargic "Random Avenger." The momentum slowly gets rolling as the guitars flicker on and off and the drums awaken and single handedly breath life back into the track. This indicates the band is setting itself up for only one thing--a beautiful ending. And sure enough, "Random Avenger" delivers, wrapping the listener into a tight embrace that won't let go until the ending seconds. The guitars finally let loose in a furious cacophony of sound, amidst the soaring violin and synth. This is really the magic that is Magyar Posse; this is cinematic music at its best.
"Intercontinental Hustle" picks up the pace and the energy of Magyar Posse. Drums come into the picture with full force while taking over the rhythmic responsibilities and the violin and keys fill up the rest of the band's sound as a wavering, haunting presence. When the guitars enter the picture the song gets its final cue and Magyar Posse effortlessly crafts the ethereal, magical feeling that at this point in the album you can't help but submit to. Eventually "Intercontinental Hustle" begins to turn back and consume itself, unable to harness the volatile energy that is has created. And in a poof of smoke it is gone.
After the short segue "One by One, the band has one last chance to strike gold--or more accurately, one more chance to strike gold. "Popzag" reintroduces the combination of electronic vibes and electrifying violin scraping the tips of the sky. Vocals again enter the picture, reminding the listener that this is indeed a human experience. Do not get lost in the wondrous magic of the music, for it all eventually return back to the band itself, center court playing as loud as humanly possible. Anyone can crank the speakers up to maximum volume and roar out a deafening tune, but it takes talent to do that and still have a violin and a whole electronic component of the music bouncing on top of the caustic foundation and still sounding crystal clear. And like the sun setting into the distant horizon, "Popzag" concludes the album with a beautiful serene expression and leaves the listener craving more, just as every great album should end.
Random Avenger hits all the right spots. While no single entity truly steals the limelight, Magyar Posse dazzles through a complex arrangement of instrumentation and an intelligent approach to song writing. The band's composition undoubtedly takes the listener down all the ideal paths and alley in the instrumental world, and then shows some ones that were previously unknown to the public. While the band's influences may be though to pin down, there is no denying resemblances to bands like Sigur Ros, Scraps of Tape, and God is an Astronaut, yet ultimately Magyar Posse is its own unique expression. The story the band has to tell is not one to be taken lightly, but strap yourself in for the ride and the band will take you to places you've never seen. I wouldn't be wrong to call Random Avenger one of the best instrumental albums created in the past few years. Magyar Posse have not only matched the brilliance of Kings of Time, but also exceeded it far beyond the hopes of any fan. Kudos to this Finnish act, Magyar Posse shows us there is still reason to hope for the future of music.
Jordan Volz
Magyar Possen kolmas pitkäsoitto, Random Avenger, on edeltäjiään positiivisempi ja popimpi kokonaisuus. Kitarat antavat enemmän tilaa koskettimille ja viululle. Jos aikaisemmin Magyar Possea verrattiin elokuvasäveltäjä Ennio Morriconeen, kuuluu nyt vaikutteina niin kauhuelokuvien tunnussävelmät, 80-luvun syntetisaattorit kuin jopa Euroviisut.
Unohtumattomia melodioita ja koskettavia harmonioita riittää ihmeteltäväksi asti. Hypnoottiset riffit pitävät otteessaan, vaikka biisit paisuvat usein kymmenen minuutin hujakoille. Kaiken kaikkiaan Random Avenger on vangitseva kokemus, josta löytyy aina jotain uutta.
Kauneusvirheet ovat vähäisiä, mutta niitäkin joukkoon mahtuu. Naisäänen käyttö instrumentin ominaisuudessa esimerkiksi kasvaa välillä häiritseväksi tekijäksi. Varsinkin Whirlpool Of Terror And Tensionin lastenlaulumaisen rallattelun olisi voinut suosiolla jättää pois. Levyllä vallitsee myös pieni epätasaisuus, vaikka heikkoja hetkiä joukkoon ei mahdukaan. Muutama yksittäin kuunneltuna mainio biisi on vain liian kovassa seurassa.
Magyar Posse on poikkeuksellinen kokoonpano. Ensin se loi oman jäljittelemättömän tyylinsä, ja nyt, jo toistamiseen, uudistui onnistuneesti näyttämättä keskisormea menneisyydelleen. Magyar Possesta on kehkeytymässä kansallisaarre, joka toivottavasti alkaa saamaan ansaitsemaansa huomiota myös marginaalipiirien ulkopuolella.
4½/5 Jarkko Mäkelä
Laiskuus voi osoittautua joskus hyväksikin ominaisuudeksi. Saadessani käteeni Magyar Possen uutukaisen vajaat puoli vuotta sitten myhäilin mielessäni tulevan kuuntelusession tunnelmia. Myhäily loppui lyhyeen. Pari vuotta aiemmin julkaistu Kings of Time oli lyönyt lopullisen naulan siihen kauniiseen jalopuuarkkuun, jonka runko oli ollut jämerästi kasassa jo We Will Carry You Over the Mountains -debyytillä. Kahden ensimmäisen albumin tummanpuhuvasti lipuva elokuvamusiikki oli iskostunut omaan mieleeni niin vahvasti, että ensikosketukset Random Avenger iin olivat hyvin epäluuloisia. Vaikka kuinka kuuntelin albumia, en saanut siihen otetta eivätkä sormet näppäimistöllä löytäneet millään oikeita kirjainyhdistelmiä, joilla kokonaisuutta olisi kuvannut. Levy ajautui hyllyyn odottamaan uutta kirjoitusinspiraatiota.
Tuli kesä. Helteisen aurinkoisina päivinä umpimähkäinen kostaja näytti suorastaan pelottavan raskaalta kevyempien lajitovereidensa rinnalla. Toukokuisilta kuuntelusessioilta olivat hyvin muistissa muutokset orkesterin soundissa. Mahtipontinen, synkeä perusvire oli pysynyt ennallaan, mutta mukaan oli tullut aivan uudenlaista räiskyvyyttä korkeampiin ääniin. Jos bändi oli aiemmin sisustanut musiikillisen tavaratalonsa pehmeällä kokolattiamatolla ja tummanpunaisilla tapeteilla, oli huone nyt oli täytetty kristalliesineillä. Ja minun olisi pitänyt hypätä sekaan huivi silmilleni sidottuna. Eihän sellainen kuulu kesään. Toteamukseni oli: Magyar Posse ei ole kesämusiikkia, en voi arvioida levyä nyt.
Tuli Qstock. Heinäkuun lopun helteinen sirkusteltta, jossa bändi on aloittelemassa settiään. Konsertti painottui vahvasti uuden albumin raidoille. Söin kiltisti sanani ja kristalliesineet, jotka yhtye heitti ilmoille. Whirlpool of Terror And Tension in ja Intercontinental Hustle n kaltaiset menoraidat piirsivät sädekehiä porilaisten pään ylle. Oli käsittämätön tunne nähdä, kuinka soinnut muuttuivat silmissä selkeiksi rakennuksiksi. Magyar Possen luoma ajaton kaupunki oli jälleen käsin koeteltavissa. Random Avenger sai uuden mahdollisuuden.
Tuli syksy. Lukossa ollut kokonaisuus naksahti korvissa auki kuin olisin oivaltanut viimein jonkin matemaattisen kaavan ja ratkaissut arvoituksen. Jo aiemmin mainitut elävänä pyörryttäneet viisut toimivat albumin kivijalkoina, joiden varaan kokonaiskuvio rakentuu. Eeppisiin mittoihin yltävät Sudden Death ja European Lover / Random Avenger ovat ponnekkaan tykityksen ja kevyesti maalailevan junnauksen ristiaallokossa taiteilevia suurteoksia, jotka ovat vaikeasti lähestyttäviä, mutta avautuessaan mitä kauneimpia kokonaisuuksia.
Kaikkiaan seitsemän kappaleen kokoelma osoittautuu pitemmän tarkastelun jälkeen yhtyeen monipuolisimmaksi albumiksi. Aiemmin bändi on pystynyt upottautumaan niin syvälle sieluun ja pysytellyt samoissa tummissa vesissä niin kauan, että äänivirta on alkanut runsaan kuuntelun myötä korventaa sisintä synkkämielisyydellään ja raskaudellaan. Nyt sfäärit pumppaavat sellaisella kaarella edestakaisin, että parsinneula kaivertaa hitaasti tietään kohti sydäntä ja iskeytyy aorttaan vasta levyn päätyttyä, jättäen mielettömän nälän uusintakierrokselle.
Jos en olisi ollut laiska toukokuussa, en olisi voinut jakaa tietoa vuoden parhaisiin lukeutuvasta levystä samanlaisella intohimolla. Sanat olisivat muodostaneet väkinäisiä lauseita pettymyksen tunteista, joita tuntee, kun ei saa millään ratkaistua ristisanatehtävää. Viimein sain muodostettua ratkaisevan fraasin: parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
4/5 Henri Turunen
Porilainen Magyar Posse jatkaa kolmannella albumillaan maalailevan ja hypnoottisen postrockinsa jalostusta. Kiihkeässä intrumentaalimusiikissa kuuluu saksalaisen 70-luvun progen ja Ennio Morriconen vaikutus, miksei myös porilaisen uusprogen uranuurtajan Circlen kaiku.
Random Avengerilla yhtyeen sointi on entistä väkevämpi. Pitkissä kappaleissa jännite rakennetaan epätavallisten tahtilajien ja verkkaan pyörivien rytmi- ja sävelkuvioiden avulla. Pistävät ja kaiutetut kitarat ja vanhahtavat urku- ja syntetisaattorisoinnit kytkevät musiikin 70-luvun progeen ja elokuvamusiikkiin, ja viulu ja sello värittävät kokonaissointia.
Kappaleet ovat mietityn ja sävelletyn oloisia. Sudden Deathissa teemaa käsitellään ensin mahtipontisesti vyöryttäen ja sitten kuulaasti ja melankolisesti, ja 12-minuuttinen nimiraita European Lover/Random Avenger kestää loppuun asti usean draamankaaren varassa.
Levyn paras raita on sijoitettu rohkeasti ensimmäiseksi. Hakkaavan rytmin ja ylvään melodian yhdistävä Whirlpool of Terror and Tension kuulostaa melkein hitiltä. Kappaleen 11-jakoinen rytmi iskee viekkaasti, ja vajaan kuuden minuutin kesto tuntuu tuokiolta.
5/5 Ilkka Mattila
Porilainen Magyar Posse pistää kolmannen pitkäsoitollisen elokuvallista instrumentaalivaellustaan ulos. Junnailevat kitarat, poukkoillen kasvavat ja kuin seinään pysähtyvät rytmikulut, melankoliaa tihkuvat kosketinkuviot ja viulu kuuluvat edelleen olennaisina yhtyeen kaavaan, ihmisäänen käyttö pelkistetään edelleen äänteisiin, huokailuun ja huutoon. Tällaisenaan yhtyeen kaunis ja unelias, mutta samalla myös raivoisa ja sulavuudestaan huolimatta rikkonainen soitto alkaa hiukan toistaa itseään. Käytettyjen elementtien varioimismahdollisuudet alkavat pikkuhiljaa olla lopussa. Mitään hirveän uutta tai ihmeellistä Random Avenger ei tarjoile verrattuna edellisiin levyihin, mutta homma on ehkä tiivistynyt hivenen. Seuraavaan levyyn sopisi sitten jo toivoa jotain uutta.
Jo avausraita Whirlpool Of Terror And Tension nousee suoraan yhtyeen klassikoihin. Tymäkästi junnaten kasvavan sävellyksen huipentaa Lowlife Rock´n´Roll Philosophers-vokalisti Noora Tommilan hillitty äänenkäyttö. Samoin kakkosraita Sudden Death junnaa ykköskentällisessä, vaikka tuokin vahvasti mieleen useampia aikaisempien levyjen sävellyksiä. Uhkaavuus, melodioiden asteittainen kasvattaminen ja hälyäänet lyövät kättä kympin arvoisesti. Pikkuhiljaa pianolla käynnistyvä ja viululla haikeileva Black Procession antaa enemmän tilaa klassiselle soinnille, European Lover/Random Avenger lähtee jälleen kiivaampaan tahtiin edellisen pohjatyöstä. Tommilan vokaalien kera yli 12-minuuttinen pyörteily kasvaa melkein sinne loppuräjähdykseen asti, muttei aivan. Huminoiden ja jälleen kasvavan patsaan jälkeen Intercontinental Hustle tiivistää junnaavaa kaavaa heti lähdöstä kiivaammalla aaltoilulla, onnistuen edellistä paremmin kiteyttämään yhtyeen soiton ydinmehun. Silti tuota loppuvenytystä voisi näin levymuodossa hiukan tiivistää tämänkin kappaleen kohdalla... Akustisesti näppäilevä One By One keventää kokonaisuutta hyvin, Popzag päättää levyn jälleen "isommalla" soundilla, kasvaen huomaamattomasti ja äärimmäisen tyylikkäästi. Toki hieno levy, mutta aikalailla itseään toistavaa materiaalia.
4/5 Ilkka Valpasvuo
RUMBA
SANATTOMAKSI VETÄÄ
Ei tullut Rape the Modsia tästä kolmannesta, vaikka niin aikoinaan lupailivat. Tuli Random Avenger, mutta mikäpäs siinä – sanoma on sama. Väkivaltaa, raiskausta ja kostoa. Jos taiteen tarkoitus on peilata aikaansa, niin Porin sanattoman ilmaisun mestarit ovat kyllä aivan ajan pulssilla.
Jo kappaleiden nimet puhuvat rujoa kieltään. Whirlpool of Terror and Tension aloittaa levyn nimensä mukaisena syöverinä, jossa jousiriffit sekä toistuvat ja itsensä varaan rakentuvat rakenteet luovat varsin painostavaa tunnelmaa. Sudden death on kuin lätkäottelun jatkoaika äkkikuolemaa odotettaessa. Alun intensiivisesti itseään toistava genesismäinen synariffi lyödään yhdeksän minuutin paikkeilla maaliin niin rujoilla kitarariffeillä, että hammassuojuksen välistä saa sylkeä verta.
Magyar Possen yhteydessä on puhuttu väsymykseen asti Morriconesta, mutta minulle tulee pikemminkin mieleen Hitchcockin luottosäveltäjä Bernard Herrmann. Vertigo, toden totta. Punainen kyynel karehtii silmäkulmassa.
Sandra Mahlamäen viulu on tällä levyllä hyvin tärkeässä asemassa. Se tukee kitara- ja synariffejä äärimmäisen jyrkillä staccato-vedoilla ja maalailee suuria makeita glissando-kaaria pianojen tukemissa romanttisissa väliosissa. Viulu on Magyar Possen laulaja, kiirastulessa palavan syntisen sielu, joka antaa sanattomat sanat sille, mitä ei voi sanoin sanoa.
Surumielisesti alkava Black procession (Musta Paraati, anyone?) on raskas ja sateinen kuin Kieslowskin synkimmät hetket, ja surumielisen pianon yllä leijuva viulu on pakahduttava äärimmilleen jännittyneessä romanttisuudessaan. Se antaa tilaa keskeiselle raidalle European lover / Random Avenger, jonka ristiriitainen, dualistinen puokkoilu on levyn temaattinen ja emotionaalinen sydän. Lopun haitari-coda on kuin mielipuolen ivallista naurua.
Varsinainen kliimaksi tulee kolmanneksi viimeisellä raidalla Intercontinental Hustle, jonka lopussa yhtye runttaa niin, että kallo meinaa murtua. Se on Sudden Deathin sisarteos, uskomaton järkäle, jonka raskas progemaisuus vetää vertoja vain sen vääjäämättömäsi odottavalle lopputulokselle. Kuin ajaisi täyttä vauhtia autolla seinään.
Tämän jälkeen herätään Karjalan laulumailla, ja pimeään kuusikkoon paistaa kevätaurinko. Kantelemaisesti soiva akustinen kitara johdattaa One by Onen aikana virvoittavien lähteiden äärelle, jonne yö kuitenkin väistämättä laskeutuu, ennen pitkää. Levyn päättävässä, ahdistavassa Popzagissa vierailevan Noora Tommilan laulu tuo mieleen Cranesin Alison Shawn. Hänen äänensä tuntuu samanaikaisesti lohduttavan ja ivaavan. Kuvaavaa on, ettei kappaletta lopeteta, vaan se feidataan. Jossakin yön ja päivän taistelu jatkuu yhä.
Uusissa kappaleissa on aimo annos röyhkeän viiksekästä Canin ja Neu!:n motorikia sekä hieman Mogwain ja Slintin kiihkeästi ruoskivaa groovea. Albumi on yleisilmeeltään korskeampi kuin aiemmat, mielummin mallaileva kuin maalaileva. Valtavat elliptiset kaaret, luitamurskaavat runttaukset ja valheelliseen levollisuuteen lohduttavat suvantovaiheet rakentavat niin pirullisen syöverin, että sen vietäväksi heittäytyy täysin aseettomana.
Dynaaminen, mestarillisesti soitettu, huikeasti sovitettu. Sanattomaksi tämä vetää kuulijankin.
5/5 Jean Ramsay
Heti alkuun on sanottava, että Random Avenger on yksi upeimman kuuloisista levyistä mitä on hetkeen aikaan tullut vastaan. Jo pelkästään huikeiden, mielikuvituksellisten sovitusten takia albumi on ehdottomasti kuulemisen arvoinen. Lajityypin suurnimet Mogwai, Godspeed You! Black Emperor ja Explosions in the Sky kuulostavat jopa tavanomaisilta porilaispossen barokkityylittelyjen edessä.
Jokin on kuitenkin pielessä, kun ulkoisesti täydellisyyttä hipova Random Avenger hyydyttää kuulijan hymyn varsin tehokkaasti. Kokonaisuus on tunnelmaltaan niin ylitsevuotavan lohduton, että se kääntyy jo itseään vastaan. Levyn laittaminen soittimeen alkaa tuntua kuuntelukertojen myötä yhä vastenmielisemmältä ajatukselta. Näin tamperelaisesta näkövinkkelistä Random Avenger johdattelee kuulijan Hervannan loputtoman harmaaseen betonihelvettiin, Teiskontien kusiselle Essolle ja Järvensivun ikuiselle rakennustyömaalle. Sitten voikin miettiä, että haluaako noiden paikkojen tunnelmiin välttämättä palata.
Soittajina ja sovittajina Magyar Posse monipuolistuu levy levyltä. Albumin punaisena lankana toimivat lyhyet, toistuvat melodiat, joita sahaillaan edestakaisin hankalissa tahtilajeissa. Soittimista pääosaan nousee Sandra Mahlamäen viulu, jolla vuoroin maalaillaan slaavilaisesti tai soitetaan jännittyneitä, kiihkeitä katkelmia. Parhaimmillaan Posse on edelleen päästäessään kaikki höyrynsä pihalle, kuten massiivisesti raikaavalla Intercontinental Hustle -kappaleella tai albumin keskipisteenä toimivalla, moniosaisella European Lover/Random Avenger -raidalla.
Toisinaan bändi kulkee kliimaksiin päästäkseen turhauttavan pitkän matkan, jolloin homma uhkaa karata silkaksi soitteluksi. Tästä kärsii eritoten albumin alkupuolisko ylipitkältä introlta kuulostavan avausraidan ja kraut-mausteisen fiilistelyn Sudden Deathin muodossa. Kraut-vaikutteiden lisäksi Possen yhteydessä usein mainittava Ennio Morricone kuuluu uutukaisella entistä selvemmin. Kuunnelkaa vaikka Morriconen The Sicilian Clan -teema ja sen jälkeen Random Avengerin päättävä Popzag.
Monien muiden samoissa sfääreissä pyörivien yhtyeiden tavoin Magyar Posse ei ikinä unohda mainita, että heidän musiikistaan on löydettävissä myös huumoria. Se on silkkaa toiveajattelua. Random Avengerilla jonkinlaista huumoria saattaa löytää kappaleiden nimistä tai kannen tyhjiä liikuntasaleja kuvaavista valokuvista, mutta että musiikista? Ei nuottiakaan. Ellei sitten näin paatoksellisen musiikin tekeminen ylipäätään ole jo hieman huvittavaa.
3/5 Risto Mikkonen
Hurjaa suitsutusta ja kiitosta hienolla Kings Of Time–albumillaan kerännyt Magyar Posse on läpimurron jälkeisistä musiikillisista poluista valinnut kolmannelle pitkäsoitolleen sen kunnianhimoisemman. Yhtye ei pyri toisintamaan toisen levynsä paatoksellista kauneutta sellaisenaan, vaan vie sen uuteen kontekstiin. Ensimmäisillä kuunteluilla Random Avenger tuntuukin hieman hämmentävältä. Tahtilajit ja tempot vaihtelevat kuin 70-luvulla konsanaan, ja voimakkaimpana vaikutelmana mieleen jäävät kappaleesta toiseen toistuvat ryhdikkäät näppäilyt, kun edellislevyä hallinneet melodiset kliimaksit taas tuntuvat lipuvan ohi kuin huomaamatta.
Useamman kuuntelun jälkeen tiheä rytminen kudos alkaa kuitenkin antaa periksi ja saa huomion kiinnittymään instrumentaatiokerrosten yläpuolella liihottavaan Sandra Mahlamäen kauniiseen viuluun, jonka rekrytointi on ollut posselta fiksu veto. Ryhmä punoo jälleen pakahduttavan kauniita ja harkitun pitkiä kaaria, ne pitää vain välillä osata kaivaa esiin yksityiskohtia pursuavasta äänimaisemasta. Samankaltaisten rytmisten aihioiden käyttö levyllä saa aikaan voimakkaan yhtenäisyyden tunnun - Random Avenger onkin ensisijaisesti teemallinen albumikokonaisuus, joskin siitä teemasta on vähän hankala mennä tekstien puuttuessa mitään sanomaan.
Uusi suunta tuntuu siinäkin mielessä hyvältä, että yhtyettä ajoittain vaivannut totisuus saa nyt mukavaa kontrastia leikittelevästä rytmiikasta. Samalla välillä turhan läheltä Godspeed You! Black Emperoria liipanneet tunnelmat pyyhkäistään maton alle. Magyar Posse seisoo omilla jaloillaan, ja kun keitokseen lisätään vielä liuta yhtyeen parhaimmistoon kuuluvia kappaleita, kuten Oldfieldin Manaaja-teemalla leikittelevä Sudden Death, levyn yli kaksitoistaminuuttinen nimikkojärkäle European Lover/Random Avenger, sekä maanisessa junnauksessaan Circlenkin kalpenemaan saava Intercontinental Hustle, voidaan jo hyvällä omallatunnolla todeta Random Avengerin vastaavan siihen kohdistuneisiin valtaviin odotuksiin enemmän kuin tarpeeksi.
Toivottavasti yhtye jatkaa vastaisuudessakin uuden etsimistä, sillä ainakin nyt rohkea saa sitä kuuluisaa rokkaa aterioitavakseen. Välillä kuitenkin mieleen hiipii ajatus, että bändi olisi voinut saada aiheesta vieläkin enemmän irti, vaikka toisaalta liiallinen uppoutuminen rytmiseen kudokseen olisi voinut pilata kappaleista huokuvan voimakkaan tunnelman. Niin tai näin, kyseessä on kuitenkin yksi vuoden hienoimmista julkaisuista, joka viimeistään sinetöi Magyar Possen paikan löyhästi määritellyn postrock-genren johtavana kotimaisena nimenä.
4,5/5 Tomi Hietamäki